Taekwondoharrastukseni alkoi Äänekoskella 2007. Minulla ei ollut liikunnallista tai urheilutaustaista lapsuutta, ja olin tuolloin hyvin ujo. Tärkein sysäys taekwondon aloittamiselle oli halu aloittaa jokin liikunnallinen ja monipuolinen harrastus. Olin ollut kiinnostunut kamppailulajeista ja kuulin kaveriltani Äänekosken taekwondoseurasta.

Pääsin aloittamaan taekwondon seuraavalla alkeiskurssilla talven 2007–2008 aikana. Lähtökohdat lajin harjoitteluun eivät olleet kovin hyvät. Peruskuntoni oli todella huono, eikä jalkakaan noussut aluksi potkuissa kuin juuri vyötärön korkeudelle. Olen hyvin itsekriittinen ihminen, ja huomasin heti, että monet asiat olivat minulle erittäin vaikeita harjoittelussa. En ollut tarpeeksi notkea, vahva, nopea tai taitava, päinvastoin olin hidas, kankea ja kömpelö. Sisälläni oli valtava halu tulla paremmaksi. Halusin oppia tekemään hienoja kiertopotkuja, otella ja, kaikkein tärkeimpänä, tulla rohkeammaksi.

Vanhempani eivät pitäneet kamppailulajeista, joten en aluksi kertonut heille uudesta harrastuksestani. Tämä asetti itselleni pienen lisähaasteen, sillä olin tuolloin vielä alaikäinen lukiolainen, ja perheeni asui maalla 20 kilometrin päässä Äänekoskelta. Julkinen liikenne ei kulkenut iltaisin, joten minun täytyi keksiä toinen keino päästä harjoituksiin. Tästä syntyi minulle toinen harrastus, lenkkeily ja pyöräily. Pyöräilin aluksi kaksi kertaa viikossa harjoituksiin vaihteettomalla mummotunturilla ja alkeiskurssin jälkeen neljä kertaa viikossa. Harjoitusten lisäksi siis viikossa kertyi pyöräilyä 160 kilometriä. Aluksi tämä oli hyvin raskasta, mutta halu päästä treenaamaan oli suuri.

Innostuin taekwondosta valtavasti jo heti ensimmäisistä treeneistä lähtien ja aloin heti harjoittelemaan myös omatoimisesti kotona. Pitkät pyöräilymatkat antoivat aikaa miettiä ja muistella uusien tekniikoiden nimiä ja oppeja. Pysähdyin usein kotimatkalla Hietaman kyläkoulun kentälle harjoittelemaan, jotta varmasti muistaisin treeneissä opitut asiat. Miltähän sekin mahtoi näyttää ohikulkijoiden silmin yhdeltätoista illalla…

Äänekosken kasvatti ja ylpeä siitä

Aluksi pelkäsin paljon ottelua ja itsepuolustustekniikoiden harjoittelua. Näiden pelkojen voittamiseksi päätin, että näitä minun tarvitsee harjoitella erityisesti. Suuri kiitos omien pelkojeni voittamisesta kuuluu Viljami Kinnuselle, jonka opetus ja valmennustapoja arvostan suuresti. Nykyään molemmat asiat ovat ehdoton intohimoni ja rakkauteni lajin harrastamisessa.

Miellän itseni edelleen enemmän Äänekosken taekwondoseuran kasvatiksi kuin mukwanilaiseksi, vaikka olen hyvin mukana Mukwanin porukassa. Olen silti aina se vähän hullu tyyppi Äänekosken seurasta… ja jo Äänekosken seuran mainitseminen herättää tietynlaisia hymähdyksiä mukwanilaisten kesken.. Mitä se kertookaan Äänekosken seurasta, ja olen siitä ylpeä.

Syksyllä 2009 muutin Jyväskylään opintojeni myötä. Tuolloin aloitin harjoittelun Mukwanissa. Matti Heikkinen oli minulle ennestään tuttu, sillä hän vierailee säännöllisesti Äänekosken seuran harjoituksissa vyökokeiden merkeissä. Mukwanissa harjoittelu oli huomattavasti erilaista kuin Äänekoskella, mutta harjoitukset olivat silti mieluisia. Pidin erityisesti Mukwanin kilpaurheilullisesta painotuksesta otteluun, vaikka en millään halunnut luopua Äänekosken seuran ”perinteisemmästä” taekwondosta. Onneksi minulla oli mahdollisuus harjoitella molempia.

Tuolloin Mukwanilla oli muistaakseni viidet harjoitukset viikossa. Kävin totta kai kaikissa harjoituksissa, mutta sen lisäksi kävin edelleen myös Äänekosken harjoituksissa neljä kertaa viikossa. Onneksi harjoitukset eivät osuneet päällekkäin, joten ehdin juuri ja juuri molempien seurojen kaikkiin harjoituksiin. Minulla ei tuolloin ollut mitään kilpailullisia tavoitteita taekwondossa. Halusin yksinkertaisesti vain kehittää itseäni paremmaksi. Halusin olla parempi ottelija, halusin tietää enemmän itsepuolustusharjoittelusta, halusin oppia uusia tekniikoita ja potkuja. Erityisen kovasti harjoittelin takakiertopotkua ja dolge chagia, sillä ne tuottivat minulle suuria vaikeuksia. Toivoin, että vielä joku päivä osaisin tehdä ne.

Yllätin itseni – minusta tuli ottelija

2011 syksyllä olin kerännyt tarpeeksi rohkeutta, jotta uskalsin lähteä mukaan valmennusryhmän harjoituksiin. Olisin halunnut lähteä mukaan jo aiemmin, mutta en omasta mielestäni ollut tarpeeksi hyvä. Onneksi ennakkoluuloni osoittautuivat vääriksi ja pääsin nopeasti mukaan valmennusryhmän porukkaan. Haluan kiittää Matti Heikkistä valmennuksesta erityisesti ottelun saralla. Hänen rauhallisen valmennustyylinsä kautta ottelemisestani on vähentynyt ylimääräistä häsellystä, jota toki edelleen löytyy…

Tuolloin tuli myös aika miettiä kilpailemista. Ensimmäinen ajatukseni oli ”Ei musta voi olla siihen, oon liian huono, hidas ja kömpelö”. Kilpaileminen jännitti myös sen takia, että joutuisin heti aikuisten sarjaan. Ensimmäiset kilpailut olivat Porissa keväällä 2012. Aloitin kilpailemisen harrastajasarjasta. Pikkuhiljaa otteluvoittoja alkoi tulla ja lopulta voitin otteluja piste-erolla 12–0.

Vuonna 2013 olikin aika siirtyä otteluliigan ranking-sarjoihin. Siellä taso oli aivan eri luokkaa kuin harrastajasarjoissa ja aluksi tie oli kivinen, mutta tässäkin tapauksessa ottelukokemus toi lisää varmuutta. Aluksi tuli tappioita ja ensimmäiset ottelut menivät lähinnä jännittämisessä. Pahin vastustajani oli minä itse. En uskonut, että voisin pärjätä enkä luottanut omiin taitoihin ja nopeuteeni, vastustajat olivat Suomen parhaita ottelijoita ja minä olin aloittanut urheilun vasta pari vuotta sitten...

Kokemus kuitenkin muutti käsitystäni, kun huomasin pysyväni mukana vastustajan liikkeissä. Tuntuikin erityisen hyvältä saada ensimmäinen voitto ranking-sarjassa, jonka jälkeen oli paljon helpompi voittaa uudestaan. Pääsin mukaan harjoittelemaan maajoukkueen otteluleireille, missä konkreettisesti näki muiden ottelijoiden tason ja huomasi samalla, että itse että pysyy menossa mukana, tämä loi lisää uskoa omaan tekemiseen.

Musta vyö on osoitus siitä, mitä minusta voi tulla

Suoritin 1. danin vuonna 2013. Minulla oli suuret odotukset dan-kokeen suhteen aiempien tarinoiden pohjalta, ja olin valmistautunut murskaamaan kasoja tiiliä ja ottelemaan tuntikausia. Olin lukenut taekwondon historiaan liittyviä kirjoja, artikkeleita ja muita taekwondosta kertovia akateemisia teoksia. Joten, kun kuulin, että koe on ohi, niin ensimmäinen reaktioni oli, että ”tässäkö tämä oli”. Minulla olisi vielä ollut paljon näytettävä. Omasta mielestäni suoritukseni ei tuonut esille kaikkea, mitä olisin halunnut näyttää.

Mustan vyön suorittaminen itsessään tuntui hienolta, mutta tärkeimpänä koin, että se on luottamuksen osoitus, joka toi minulle lisää vastuuta. Se ei ole osoitus siitä, mitä osaan, vaan siitä, mitä minusta voi tulla. Tässä vaiheessa myös oppimisen vastuu siirtyy enemmissä määrin opettajalta oppilaalle. Jos haluaa kehittyä paremmaksi, niin sen eteen on tehtävä yhä enemmän itse työtä. Kaikkiin kysymyksiin ei ole valmista vastausta valmentajalta, vaan on löydettävä oma tiensä. Valmentajilla ja opettajilla on edelleen rooli harjoittelussani, mutta se on selvästi muuttunut esimerkiksi vihreän vyön ajoilta.

Sitkeä harjoittelu palkitaan

Tärkein asia, mitä taekwondo on minulle opettanut, on rohkeus. Täytyy uskoa itseensä, että voi onnistua. Se on ollut minulle kaikkein vaikein asia taekwondossa. Olen edelleen hyvin itsekriittinen ja minun on todella vaikea olla tyytyväinen suorituksiini. Tuskin koskaan olen ollut tyytyväinen otteluuni kilpailuissa, tai treeneihini, aina olisi voinut tehdä asioita enemmän, paremmin, kovemmin. Tämä on samalla suurin motivaationi harjoitella. Olen erittäin jääräpäinen omien harjoittelutavoitteiden suhteen, mikä saattaa joskus näkyä myös muille. Tätä valmentajani ja valmennusryhmätoverini ovat saaneet kestää. Eräs maajoukkuevalmentaja sanoi minulle vuonna 2012, että en koskaan voi saada spagaattia, sillä en ole hankkinut riittävää liikkuvuutta nuorena. Vastasin hänelle, että katsotaan. Kuuden kuukauden päästä sivuspagaatti meni pohjaan asti.

Minulla on edelleen sama palava halu tulla paremmaksi kaikilla taekwondon osa-alueilla. Enkä vielä koe saavuttaneeni omia tavoitteitani esimerkiksi fyysisen lajitaidon osalta. Minulla ei ole mitään ”toteemieläintä” tai tosielämän idolia, mutta pidän esikuvinani Akira Toriyaman luomia Goku ja Vegeta hahmoja. Voisi sanoa että ”toteemieläimeni” on sisälläni oleva saiyanilainen.

Ujona lukiopoikana en olisi koskaan uskonut, että ohjaisin harjoituksia joskus itse, mutta nykyään nautin myös harjoitusten ohjaamisesta ja ihmisten opettamisesta. Minusta on erittäin palkitsevaa nähdä, miten ihmiset oivaltavat uusia asioita ja kehittyvät lajissa.

Tärkein kehityskohteeni taekwondossa on oppia hyväksymään omat rajani. Olen hyvä haastamaan omia rajojani, mutta minun on todella vaikea hyväksyä niitä. Oma pääni ei vain ikinä anna minun luovuttaa tai luopua omista tavoitteistani, vaikka joskus olisi parempi antaa periksi ihan oman parhaansa kannaltakin. Tämä on minun vahvuuteni ja heikkouteni. Tästä esimerkkinä murtuneella kädellä vyökokeeseen osallistuminen ja SM-pronssille rikkinäisellä nivelsiteellä otteleminen.

Taekwondo ei ole minulle enää pelkkä harrastus, vaan ennemminkin elämäntapa. Taekwondo on läsnä elämässäni päivittäin, kyseessä ei ole vain potkut ja lyönnit, joita harjoituksessa harjoitellaan. Vaan minulle taekwondo on jatkuvaa henkistä kasvua ja itsensä kanssa kamppailua. En harjoittele voittaakseni mitaleja kilpailuissa, en harjoittele saadakseni uusia vyöarvoja. Harjoittelen ainoastaan voittaakseni kaikkein vaikeimman vastustajan, itseni.

Rakkaudesta lajiin -artikkelisarjassa tarjoamme tarinoita siitä, miten seurassamme vaikuttavat ja vaikuttaneet mustan vyön saavuttaneet henkilöt ovat taekwondon pariin päätyneet, mitä vuosien varrella on tapahtunut ja mitä taekwondo heille nykyisin merkitsee.