Rakkaudesta lajiin – Annan "potku maaliin"

Aloitin taekwondon isoveljeni innoittamana syksyllä 2001. Tuohon aikaan pelasin vielä aktiivisesti jalkapalloa, jonka olin aloittanut jo ensimmäisellä luokalla. Tarkoituksenani oli pitää laji harrastuksena ja unohtaa kilpaileminen.

Ensimmäiset pari vuotta kävinkin harjoituksissa sen verran, mitä jalkapalloilulta ehdin. Jossakin vaiheessa taekwondo kuitenkin vaihtui ykköslajikseni, jalkapallon jäädessä vähemmälle. Eipä aikaakaan, kun jouduin pyörtämään päätökseni kilpailuihin lähtemisestä. Pakkohan sitä oli päästä kisaamaan!

Kävin kokeilemassa sekä ottelu- että poomsekilpailemista, joista ottelu vei mukanaan. Oli hienoa huomata, miten toisen tekemistä pystyi ennakoimaan ja saada oma onnistunut potku panssariin. Oma hienoutensa oli siinäkin, kun sai siirtyä pääkontaktisarjoihin. Oli mahtava tunne, kun onnistui saamaan jalkansa toisen kypärään! Näiltä ajoilta on muistona monta kultaista mitalia. Jossakin on varmasti tallessa kuva ”Kultasilmä-Annasta”.

Siirtyminen harrastajasarjasta silloiseen ranking-sarjaan oli jännittävää, koska siellä ottelivat Suomen parhaat. Tuntui, että enhän minä voi sinne mennä. Ensimmäisissä ranking-kisoissani jännitin niin paljon, että jalatkin tuntuivat lähtevän alta. Ensimmäisestä ranking-ottelustani tulikin tiukka, ja muistan, miten ihmettelin kesken ottelun, että kuinka minä voin tässä pärjätä!

"Aina ei kuitenkaan pitäisi ajatella liikaa"

Olen ollut aina aika perfektionisti ja haluaisin tehdä kaiken mahdollisimman hyvin. Tiedostan toki, että en pysty tekemään kaikkea täydellisesti, mutta olen tottunut vaatimaan itseltäni paljon. Aina voi parantaa tekniikkaa, eikä koskaan voi olla liian hyvä.

Harrastuksen alkuaikoina pidin itseäni aika hyvänä potkijana. Muutama vuosi myöhemmin naureskelin silloiselle itselleni. Mitä enemmän oppii, sitä paremmin ymmärtää, kuinka paljon on vielä opittavaa ja kehitettävää ihan peruspotkuissakin.

Tykkään kaikesta pilkunviilauksesta ja voisinkin harjoitella jotakin tiettyä tekniikkaa helposti tunteja putkeen. Aina ei kuitenkaan pitäisi ajatella liikaa. Ottelussa liiallinen ajattelu ja seuraavan tekniikan pohtiminen voi kostautua helposti. Parasta onkin, jos tajuan otteluerän jälkeen, että enpäs ole muistanut ajatella mitään! Ajattelulle on oma aikansa, mutta kuten valmentajani useasti muistuttaa, aina sitä ei tarvitse tehdä.

Suoritin ensimmäisen danini vuonna 2011. Se oli hieno kokemus, sillä olimme isoveljeni kanssa samassa mustien vöiden kokeessa. Ensimmäiset harjoitukset mustakauluksisessa puvussa olivat huvittavia, sillä yritin koko ajan pyyhkiä ”sitä outoa mustaa likaa” pois kauluksesta!

Koettelemuksista uuteen nousuun

Suurin taekwondoon liittyvä koettelemus oli eturistisiteeni katkeaminen syksyllä 2012. Minulla oli alla mahtava treenikausi ja tuntui siltä, että kaikki loksahtivat kohdilleen ennen Jyväskylässä järjestettäviä SM-kilpailuja. Jouduin lopulta seuraamaan kisat keppieni varassa, polvi juuri leikattuna. Katsoin oman sarjani ottelua ja mietin, että ”olisin niin vienyt kultaa tuossa sarjassa”.

Polvileikkauksen jälkeen minun piti opetella kävelemään, hyppäämään ja potkimaan uudestaan. Puolen vuoden kuntoutuksen jälkeen sain luvan potkia. Voi sitä tunnetta!

Heti, kun sain lääkäriltäni luvan otella, halusin kisaamaan. Edellisistä kilpailuistani oli kulunut jo melkein puolitoista vuotta. Sarjaani ilmoittautui minun lisäkseni vain yksi ottelija, joka oli erittäin kovatasoinen. Tiesin, ettei vastustaja olisi paras vaihtoehto pitkän kilpailutauon jälkeen. Minun oli kuitenkin pakko päästä mukaan. Sain ottelussa kunnolla pataan mutta se ei haitannut. Ottelun jälkeen tirautin helpotuksen kyyneleet; nyt on ensimmäinen ottelu ohi, tästä se taas lähtee!

Olen ohjannut seurassamme mini- ja junioriryhmän harjoituksia usean vuoden ajan. Työskentelen opettajana, joten välillä väsyttää lähteä ohjaamaan treenejä työpäivän jälkeen. Harjoitusten jälkeen jää kuitenkin aina tosi hyvä fiilis, joka auttaa jaksamaan omat treenit päälle. On erittäin palkitsevaa nähdä lasten taitojen kehittyvän, kun tietää, että on ollut itse opettamassa näitä taitoja. Kisoissa taidan nykyään jännittää minien ja juniorien otteluja enemmän kuin omiani!

Kipinä pitää mukana

Olen pohtinut jo pitkään kilpailemisen lopettamista. Alan jo olla aika mummo verrattuna vastustajiini. Ei ole helppoa herätä kolmelta aamulla kisareissulle työviikon päätteeksi ja monesti olenkin miettinyt, onko tässä mitään järkeä. Jostain se kipinä kuitenkin aina löytyy; kerran vielä!

Kiitos isoveljelleni Janille, että innostit (ja vähän pakotit) lajiin mukaan.

Kiitos alkeiskurssini ohjaajana toimineelle Iljalle, joka on vuosien mittaan jaksanut kärsivällisesti auttaa minua lajitekniikoiden pilkunviilauksessa sekä vastailla kysymyksiini.

Erityiskiitokset valmentajalleni Matille, joka jaksaa aina kuunnella ja tsempata juuri sillä oikealla tavalla.

Kiitos myös Mukwanin mahtavalle treeniporukalle, joka auttaa jaksamaan vaikeampinakin hetkinä!

Ja kyllä, kuva Kultasilmä-Annasta on tallella:

Muistoja menneistä matseista:

Rakkaudesta lajiin -artikkelisarjassa tarjoamme tarinoita siitä, miten seurassamme vaikuttavat ja vaikuttaneet mustan vyön saavuttaneet henkilöt ovat taekwondon pariin päätyneet, mitä vuosien varrella on tapahtunut ja mitä taekwondo heille nykyisin merkitsee.